Päätimme ilmoittautua Lykkeligin järjestämälle vuonohevosten maastoretkelle, koska olin jo pitkään yrittänyt keksiä Jesperille jotain vaihtelua kotikulmien kiertämisen sijaan. Sopivassa kohdassa silmääni osunut mainos jätti idean itämään, enkä pian voinut vastustaa ajatusta isosta joukosta hauskannäköisiä pystytukkia. Olisi myös mielenkiintoista nähdä, minkälaisia poneja muilla oli. Toisaalta syvällä mieleni perukoilla murehdin sitä, että muut olisivat tietysti hirveän hienoja ja menestyneitä, ja me ainoa nukkavieru puskaratsukko.
Matkaan lähdettiin mäen päältä tallin pihasta sumuisessa ja kosteassa syyssäässä. Puut alkoivat jo pukeutua syksyn väreihin, vaikka lehdistössä vihreyttä vielä viipyilikin. Ilma oli ihanan raikas. Johan koko vuosi oli odotettukin; syksy on lempivuodenaikani. Rakastan sitä kirkkaiden värien kontrastia harmaata taivasta vasten. Alun huoleni osoittautui täysin turhaksi, sillä sulauduimme Jesperin kanssa joukkoon hyvin. Viikinkiratsut tepastelivat tärkeinä eteenpäin hiekka kavioiden alla rahisten, eikä kenenkään maine tai mammona merkinnyt mitään. Poni tuntui virkeältä. Uudet maisemat ja uudet kaverit olivat selvästi piristäneet sitä. Taputin ruunani kaulaa tyytyväisenä siitä, että olimme lähteneet mukaan. Katselin edellä kulkevan tamman raidallista häntää, sumuisia puita ja vesipisaroita tienpientareen heinäkasveissa. Kun olimme kävelleet jonkin aikaa, letkan etummaisena ratsastava Uppe katsahti taaksepäin huikaten jotain raviin siirtymisestä. Ensimmäisten raviaskelien aikana ratsuni reipastui entisestään. Yleensä Jesperiä ei todellakaan tarvinnut jarrutella, mutta nyt se lähestulkoon villiintyi. Lyhensin hieman ohjaa, jotta sain ponin paremmin tuntumalle. Toiset ratsukot vaikuttivat ihan yhtä pirteiltä, ja riemukkaita nauruntyrskähdyksiä kuului meidän paikallemme, jonon hännille asti. Reippaassa ravissa matka taittui aivan huomaamatta. Kosteaa syysilmaa oli hyvä hengittää. Syksyn ruska alkoi olla parhaimmassa loistossaan. Kuinka kaunista kuolema voikaan olla, ajattelin, kun katselin tummuvia rankoja. Lehtiä satoi maahan. Niitä putoili tielle ja hevosten selkiin, ne rahisivat kypärässä ja jättivät jälkeensä märkiä länttejä ratsastushousujen polviin. Aurinko paistoi sumun läpi ensin kalpeana aavistuksena, mutta harmaan verhon hiljalleen haihtuessa maailma kirkastui. Peltoaukealla puimuri pui kypsää viljaa, jonka seassa kasvoi siellä täällä eri värisiä kukkia. Poneja ei valtava metallihökötys paljoa häirinnyt, vaan se ohitettiin tomerasti marssien. Puimurin kuljettaja pysäytti koneensa ja tervehti ohi purjehtivaa viljanväristä joukkoa. Vilkutimme tietysti takaisin. Jesper oli mitä mainioimmalla tuulella. Vihdoin tuli laukan aika. Edessä siinsi hyvin loiva mäki tasaisella hiekkapohjalla. Nostaessani laukkaa hevoseni ei taaskaan jäänyt odottelemaan, vaan otti pienen varaslähdön. Sen into tarttui itseenikin, enkä pidätellyt sitä, vaikka ehkä olisi pitänyt. Jono hajosi, kun kaikki sinkoilivat lakea kohti kukin tyylillään. Nousin kevyeeseen istuntaan, annoin Jesperille ohjaa sitä mukaa kun se tarvitsi ja sisimmässäni hihkuin riemusta. Näin reippaana päivänäänkään ruunani ei vetänyt vertoja nopeimmille, jotka kaahasivat jo kaukana edellä. Yritystä siltä ei kuitenkaan puuttunut. Tanner tömisi sen kavioiden alla, yhtäkkiä se oli tarujen kahdeksanjalkainen Sleipnir, joka kiiti kohti vuoren huippua. Tietä reunustavia mäntyjä ei enää erottanut toisistaan, ohi vilistävä maisema sekoittui vain vihreiksi ja ruskeiksi väreiksi. Sleipnirin päätä huimaavasta vauhdista huolimatta saavutimme mäen laen viimeisten joukossa. Taputin Jesperin kaulaa ja pörrötin sen harjaa; laukkamäki oli ollut piristävin juttu aikoihin! Muillakin oli ollut hauskaa. Kehuja ja hymyjä vaihdettiin, ponit pörisivät yhä tohkeissaan ja jonoa yritettiin muodostaa uudelleen. Laukan jälkeen käveltiin taas rennosti. Yht'äkkiä puistikosta ilmestyi irtokoira. Se jolkotteli tielle huolettoman näköisenä, eikä antanut kummastuneen ponilauman häiritä itseään. Muutama hurja viikinki oli vähällä menettää rohkeutensa, mutta Jesperiä ei koira olisi voinut vähempää kiinnostaa. Ruuna katseli maisemia omana rauhallisena itsenään, eikä tuntunut huomaavan mitään erityistä. Koira vilkaisi taakseen, näki jotain, ja katsoi parhaaksi jatkaa matkaansa tien toiselle puolelle. Samassa hetkessä eteemme könysi punatakkinen ja -kasvoinen nainen hihna kädessään. Tilanne oli vähintäänkin koominen, kun hengästynyt koiranomistaja huomasi seisovansa keskellä irokeesipäisiä, pöhiseviä kavioeläimiä. Hämmennykseltään nainen sai kuitenkin kysyttyä, olimmeko nähneet hänen pakoilevaa koiraansa, ja nyt jo hieman huvittuneina viittasimme karkurin kulkusuuntaan. Siitä matka jatkui rauhallisissa merkeissä. Vanha metsäautotien pohja oli mitä otollisin ratsastusreitti. Vain tien pinta rahisi kevyesti monien kavioiden tallatessa sitä. Jokunen poni pärskähteli silloin tällöin. Kaupungin kohina ei enää yltänyt metsään asti, ja kaikki hiljentyivät kuuntelemaan ympäröivää luontoa. Jostain kaukaa kuului kiivas, kimeä huuto: kry kry kry! Palokärki. Näin myös kauniinvärisen närhen liitävän huimaa vauhtia polkumme poikki. Ennen tallille palaamista ratsastimme vielä hiukan ravia pehmeähköllä mökkitiellä. Hevoseni yllätti minut täysin, sillä sellaista liitoravia ei turhan usein nähty! Pehmeästä pohjasta huolimatta Jesper viipotti menemään reippaammin kuin olin osannut ennakoida. Se oli tosiaankin riemuissaan, ja olin hyvilläni sen onnesta. Tunsin, kuinka se nautti olostaan. Ravi oli kevyttä ja matkaavoittavaa, sen tahdissa oli helppo keventää ja ihan olla vain. Poni ei osoittanut mitään väsymisen merkkejä vielä siinäkään vaiheessa, kun ensimmäiset tarhat ilmestyivät näköpiiriin. Tallin pihassa hevosen selästä laskeuduttuani olin tyytyväisempi kuin pitkään aikaan. Epäröinnistäni huolimatta oli ollut oikea päätös osallistua maastoreissulle. Jalustimia nostaessani Jesper teki tuttavuutta nuoremman ruunan kanssa. Molemmat kurkottelivat toisiaan kohti kaula pitkänä, ja uskaltauduin hymyilemään tuntemattoman ponin ratsastajalle.
0 Comments
Leave a Reply. |
SE IHAN
|